Kantarellin kuuntelun taito (Valdur Mikita)

 

Kantarellin kuuntelun taito on eräänlainen tietokirja, jossa kirjoittaja pohtii virolaista tai vähän laajemmin ottaen itämerensuomalaista kansanluonnetta. (Kansanluonteen olemassaolosta ylipäätään voi tietysti olla monta mieltä, mutta Mikitan kuvaus on ainakin osittain uskottavaa ja tunnistettavaakin.) 

Keskeinen tarkastelunäkökulma on virolaisten suhtautuminen luontoon. Kirjan alaotsikko on "Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä", ja juuri luonto on erityisen keskeinen tekijä Mikitan esittelemässä maailmankuvassa. 

Mikitan mukaan Viron kulttuuria ovat muovanneet sekä vanhempi itämerensuomalainen että nuorempi eurooppalainen kulttuuri. Teoksessa käytetään reilusti palstatilaa näiden kulttuurivaikutusten vertailuun.

Keskeinen ajatus kirjassa on, että virolainen - tai itämerensuomalainen - ajatusmaailma eroaa monelta osin (keski)eurooppalaisesta. Tätä eroa hän kuvaa esimerkiksi näin: "Kun eurooppalaisessa ajattelussa luonnon ja kulttuurin välillä kulkee selvä raja, niin itämerensuomalaisilta tämä erottelu puuttuu. Luonto on yhtä kuin kulttuuri.  - - Laaja korpimetsä ja tyhjä merenranta ovat ugri-Virossa samanlaisia kulttuurisymboleja kuin hieno moisio Eurooppa-Virossa."

Mikita kuvaa virolaisia paitsi introverteiksi myös luontotietoisiksi ja "luonnolle herkiksi ihmisiksi". Nämä ominaisuudet ilmenvät asuinpaikkamieltymyksissä, arvomaailmassa ja tietysti suhteessa metsään. 

Teos on mielenkiintoinen, mutta ehkä omaan makuuni sisältää vähän liikaa yleistyksiä ja paikoin toistoakin. Suomalainen lukija kuitenkin todennäköisesti tunnistaa Mikitan kuvauksista itselleen tuttuja ilmiöitä. 

Kirjassa on vähän alle 200 sivua, ja luvut ovat lyhyitä. Se on siis melko nopealukuinen. Jos joku kaipaa lukupiiriinsä kirjaa, josta saa aikaan keskustelua, niin luulen, että tämä voisi olla sellainen. 

Ennen lintuja (Merja Mäki)

 

Kuka, missä, milloin?

Alli-niminen kalastajaperheen tytär Laatokalta lähtee talvisodan päätyttyä perheineen evakkoon Seinäjoelle. Aivan kuten Väylä-romaanin nimetön päähenkilö, Allikin saa kulkea evakkotaipaleensa perheen karjasta huolehtien. Lehmien ja hevosen lisäksi Allin seurana tai oikeastaan huolehdittavana on hänen raskaana oleva kälynsä.

Vaikka rauha on solmittu, epävarmuus tulevaisuudesta kalvaa Seinäjoelle päätynyttä perhettä. Kotisaareen Laatokalle on ikävä eikä kalastajan ammattia voi Pohjanmaan lakeuksilla harjoittaa. Perheen parikymppisistä kaksospojista toinen oli kaatunut sodassa eikä nuoren miniän raskaus pääty onnellisesti. 

Juonta ei kannata paljastaa enempää. Tärkein teema teoksessa lienee Allin kasvukertomus. Perheen vahvatahtoinen ja suorastaan kovasydäminen äiti haluaa päättää Allin elämän suunnasta. Hän vähättelee Allin kykyjä, osaamista ja toiveita. Tarkkasilmäinen käly ymmärtää perheen vinoutuneen valta-aseman, ja auttaa Allia huomaamaan oman vahvuutensa ja tarpeellisuutensa.

Miltä sota seurauksineen näyttää teoksessa?

Tarinassa on yllättävän paljon samankaltaisia elementtejä kuin edellisessä postauksessa esitellyssä Rosa Liksomin Väylässä. Nuori naispäähenkilö on tarinan minäkertoja. Huomion kohteena ovat evakot eivätkä sotatapahtumat. Ennen lintuja -teoksen nykyhetkessä tykit ovat suurimman osan ajasta jo vaienneet, ja sodan jälkiselvitteyt ovat esissä. Tärkeä miljöö on seinäjokelainen sotasairaala, jonne Allikin päätyy "aputytöksi". Sairaalassa hoidetaan sodassa haavoittuneita,  ja sodan jäljet näkyvät sekä fyysisinä että psyykkisinä vammoina. Erityisen riipaisevalta kuulostaa lastenosasto, josta kaikkia lapsia ei haeta kotiin. 

Sodan riepottelemien ihmisten elämässä perhesuhteet läpivalaistaan. Allilla on eri isä kuin perheen muilla lapsilla. Tuomas-veli ei jaksa huolehtia omasta lapsestaan. Lydia-äiti kohtelee lapsiaan eriarvoisesti. Mitä perheestä jää jäljelle, kun ulkoiset puitteet sortuvat ympäriltä ja perheenjäsenten käsitys hyvästä elämästä suuren mullistuksen jälkeen on erilainen? 

Sen verran spoilaan juonta, että Allille käy hyvin, vaikka Laatokka vaihtuukin hiljakseen virtaavaan jokeen. 

"Isätön on kuin muuttolintu, minähän sen tiedän. Mutta riittää, jos on parvi, jossa lentää. Etkö sinäkin ajattele, ettei parven selviytymisen kannalta ole väliä mikä poikanen on kenenkin?"

Alli löytää parvensa, ja hänen siipensä suojaavat muutamaakin elämässään kolhiutunutta tai huonon lähdön saanutta kulkijaa.

Tuli vielä mieleen

Jokin aika sitten keskusteltiin julkisestikin siitä, miten sodan kuvaus on Suomessa pitkään keskittynyt rintamamiesten näkökulmaan. Nythän tilanne on jo ihan toinen! Naisia, kotirintamaa ja evakoita käsitteleviä kirjoja on viime vuosina julkaistu useitakin. Äkkisältään mieleen tulee Minna Rytisalon Lempi, Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa, Rosa Liksomin jo aiemmin tässä tekstissä mainittu Väylä ja nyt Merja Mäen Ennen lintuja. Listaa voisi varmaan vielä jatkaakin. 

Väylä (Rosa Liksom)

 

Kuka, missä, milloin?

Teini-ikäinen nimettömäksi jäävä tyttö lähtee evakkomatkalle Lapin sodan jaloista kotitilansa karja mukanaan. Ruotsin puolelle suuntaavat myös naapuritilan naiset ja keskenkasvuinen poika lehmineen. Yhdessä taitetaan tietymättömiä taipaleita ja ylitetään Väylä, joka todellisuudessa lienee Tornionjoki, sodan ja rauhan rajajoki. 

Tytön huolena on karjan lisäksi raskaana oleva äiti, jonka mielenterveys ei ole parhaalla mahdollisella tolalla. Äiti on lähtenyt matkaan jo aiemmin, ja kun karja on lopultakin saatu turvalliseen paikkaan, alkaa tarinan b-osa, äidin etsiminen ja monimutkaiseksi osoittautuvan ihmissuhteen perkaaminen. 

Vaikka Ruotsi on turvallinen paikka, näyttäytyvät sodan rujot kasvot myös siellä. Karanteenileireille kootut suomalaiset kärsivät kylmästä, nälästä ja pelosta, eikä kuolema ole harvinainen vieras sielläkään, vaikka näkymiä paremmasta elämästä silloin tällöin vilahtaakin. 

Teoksessa ei taideta mainita yhtään paikannimeä. Puhutaan kylistä, metsistä, selkosista ja muista maisemaan ja maastoon liittyvistä paikoista. Kirjan sisäkannessa on käsin piirretty kartta, josta näkee, miten mutkainen ja monivaiheinen tytön matka lopulta oli. 

Erityistä

Minäkertoja, tyttö, kertoo tarinan vahvalla Tornionjokilaakson murteella. 

"Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharsoon ja kohta alko tihuuthamaan jäähilheistä vettä."

Ensi alkuun murre hidasti lukemista, mutta kun siihen tottui, se pikemminkin vei mennessään ja innosti lukemaan tarinaa eteenpäin. 

Tornionjokilaaksolaisen luonnon kuvaus on valtavan hienoa ja yksityiskohtaista. Luonto ja muu ympäristö nähdään päähenkilön silmiin, ja tarinan edetessä käy ilmi, että tyttö on kiinnostunut paitsi lähiympäristössään olevasta luonnosta myös elämän suuremmasta mittakaavasta. Tytön setä on selvittänyt tytölle maailmankaikkeuden syntyä, planeettojen sijaintia sekä maapallon muinaishistoriaa. Vaikeina hetkinään tyttö peilaa omia kokemuksiaan maailmankaikkeuden suuriin tapahtumiin ja saa näin mielensä rauhoittumaan kuoleman ja kurjuuden tullessa liian lähelle. 

Myös lehmät kuvataan persoonina samoin kuin tytön karanteenileirillä seurakseen saama rotta, Aikili. 

Jaakobin portaat (Joel Haahtela)

 Kuka, missä, milloin?

   

 Yliopiston kirjallisuuden laitokselta sopimattoman suhteen takia potkut saanut opettajamies matkustaa pikakomennuksella Helsingistä Jerusalemiin pitämään huolta psykiatriseen sairaalaan joutuneesta veljestään, Iljasta. Veljen päästyä pois nimettömäksi jäävä veljes päätyy itsekin hetkeksi samalle osastolle. Sitten he palaavat yhdessä takaisin kotiin. Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan.

Siinä tiivistetysti teoksen juoni, mutta tapahtumasarjan kuvaus ei oikeastaan kerro tärkeimmästä, teoksen tunnelmasta, juuri mitään. 

Haahtelamaisesti päähenkilö on mies, jonka kerrontahetken elämä on jollain lailla sekaisin ja menneisyydessä on koettu menetys. Jaakobin portaiden päähenkilön äiti on kuollut varhain, ja matka Jerusalemiin on tavallaan äidin tai äidin muiston etsintämatka. 

Teoksen nimi viittaa myyttiin, jossa Jaakob näki unessaan portaat, joita myöten hyvyys kulkee. Sekä Ilja että poikien merimiespappina toiminut isoisä ovat etsineet kumpikin vuorollaan myyttisiä portaita. 

Kenelle suosittelen?

Pienoisromaani sopii lukijalle, joka ei häiriinny siitä, että tarinan niin sanottu ratkaisu jää lukijan oman tulkinnan varaan. Kertomuksessa on myös mystinen pohjavire. Jotain tapahtuu - mutta ovatko tapahtumat silmin nähtävää todellisuutta vai päähenkilön mielessä syntyviä yhteyksiä ja oivalluksia. 

Itselleni Joel Haahtelan pienoisromaanit ovat aina olleet lukuelämyksiä, mutta elämyksen ydintä on jostain syystä vaikea pukea sanoiksi tai lukusuositukseksi. Teokset koskettavat minussa jotain  henkilökohtaista, jonka voi kokea, mutta jota on vaikea selittää. 

"Äiti oli siinä. Ja minä olin siinä, olemisen reunalla. Hän katsoi minua joka pyörähdyksellä. Samalla kuitenkin mietin missä minä oikeastaan olin, ja pikku hiljaa ymmärsin olevani äidin rakkaudessa, mitenkään muuten en osannut asiaa selittää. Olin rakkaudessa, jonka äiti oli jättänyt maailmaan. Tuo rakkaus pystyi ottamaan minkä muodon tahansa, se saattoi liikkua ajassa ja muuttua myös paikaksi."

Päivi Röppäsen kritiikissä (10.1.2022, kultuuritoimitus.fi) kuvataan Jaakobin portaiden symboliikkaa ja kieltä osuvasti.

Talon tytär (Anne B. Ragde)

 

Kuka, missä ja milloin?

Nelikymppinen Torunn asuu sukutilallaan Norjassa. Tila on vuosien saatossa nähnyt monenlaista, ja nyt on Torunnin vuoro tehdä tilasta itselleen mieluinen. Realiteetit on kuitenkin huomioitava, sillä hän hoitaa myös sedältään perimäänsä hautaustoimistoa. Näin ollen hautauspalvelun arkkuvarasto on sijoitettu tilan latoon. 

 Torunnin nykyhetken elämäntilanne on seurausta monimutkaisesta tapahtumasarjasta, jonka lopputuloksena etelänorjalainen eläinlääkärin apulainen on päätynyt  ottamaan hoitoonsa suvun maatilan Trondheimin lähistöllä. 

Torunnin suvun tarina on vähintäänkin erikoinen, ja perhekuviota selvitellään  Berliininpoppelit-sarjan aiemmissa osissa. 

Tässäkin osassa viihdytään Neshovin suvun vielä elossa olevien, kuluneesti sanottuna värikkäiden persoonien parissa.

Teos on ilmestynyt norjaksi vuonna 2019, ja se sijoittuu nykyaikaan. 

Talon tyttäressä ihmissuhteet ovat keskeisessä osassa: sukulais-, ystävyys-, ja rakkaussuhteet. Äiti suuttuu sukunimen vaihtamisesta, homosuhteessa elävän sedän suurperhe kyläilee, isoisä nillittää lipputangon jalustasta. Lisäksi entinen miesystävä tuo porsaita hoitoon ja papinkaavussa tavattu yksinhuoltajaisä herättää Torunnin piilevän romantiikan ja läheisyyden kaipuun. 

Mikä jäi mieleen?

Tarina on mukaansatempaava, joten erityistä huomioitavaa löytyy ehkä yksityiskohdista. Torunnin sedän elämänkumppani Krumme on loistava kokki, ja kuvaukset hänen keittiövelhoilustaan ovat innostavia. 

Koiranomistajana kiinnitin myös huomiota Torunnin ja hänen Anna-huskynsa suhteen kuvaamiseen.  Anna on rakas seuralainen ja oikeastaan Torunnin elämänkumppani. Toki sen alkukantaiset vaistot herättävät hiukan huolta lukijassa, sillä Torunn päästää pienet tyttöpossut juoksentelemaan Annan koira-aitaukseen! Paitsi ihmissuhteita, teos käsittelee mielestäni myös ihmisten suhtautumista eläimiin. 

Muuta

Talon tyttären takakannessa sanotaan, että se on sarjan päätösosa.  Harmi. Torunnin ja muiden Neshovien vaiheisiin kannattaa tutustua teosten ilmestymisjärjestyksessä, mutta sarjan kirjat on luettavissa myös itsenäisinä kokonaisuuksina. Sarjan kaikki teokset ovat Berliininpoppelit, Erakkoravut, Vihreät niityt, Perintötila, Elämänrakentajat ja viimeisimpänä Talon tytär. 

Kompromissi (Sergei Dovlatov)

 

Kuka, missä, milloin?

Sergei Dovlatovin autofiktiivisen romaanin päähenkilö on toimittaja nimeltä Sergei Dovlatov, joka kirjoittaa juttuja Neuvosto-Viron kommunistisen puolueen äänenkannattajalehtiin, Sovetskaja Estonijaan, Molodjoz Estoniihin ja Vetserni Talliniin 1970-luvun puolivälin Tallinnassa. 

Toimittaja Dovlatov kirjoittaa monenlaisista aiheista, esimerkiksi ratsastajista, kaupungin 400 000:nnen asukkaan syntymästä, palkitusta lypsäjästä, alkoholistien lääkintäaseman asiakkaista ja sosialistisen työn sankarin hautajaisista. Hän myös tekee radioon juttusarjaa "mielenkiintoisista ihmisistä", joiden mielipiteiden on kuin onkin mukailtava vallanpitäjien näkemyksiä. 

Jokaisen luvun aluksi toimittajan tekeillä oleva juttu esitellään lyhyesti eräänlaisena puffina. Tämän jälkeen kuvaillaan toimituksessa tilanne, jossa jutun teko annetaan Dovlatoville tehtäväksi. Yleensä hän ottaa mukaansa myös valokuvaajan, joka on (toimittaja Dovlatovin tavoin) varsin viinaanmenevä. Kaikkiin juttukeikkoihin liittyy juopottelua ja välillä tuntuu, että fokus onkin siinä, mistä saadaan hankittua tarpeeksi juotavaa. 

Taustatietoa

Wikipedian mukaan  reaalimaailman Dovlatov oli opiskellut suomen kieltä Leningradin yliopistossa vuosina 1959 -1962 ja asunut Virossa vuosina 1972 - 1975. Hänet karkotettiin Neuvostoliitosta vuonna 1978 neuvostokriittisyytensä vuoksi, ja hän päätyi asumaan Yhdysvaltoihin.

Mikä kiinnitti huomiota?

Kompromissi-romaanin henkilögalleria on pääosin Viron venäläisväestöä. Lukijana tuntui hämmästyttävältä, miten täysin venäläiskuplassa he, siis myös journalistit,  tuntuivat elävän. Ihan kuin virolaisia, heidän kieltään ja ennen neuvostoaikaa ollutta historiaa ei olisi ollut olemassakaan. 

Teoksen juopottelukuvaukset alkoivat jossain vaiheessa puuduttaa. Ehkä juopotteluun oli osasyynä oman työn valheellisuus: lehti- ja radiojutuissa asiat oli esitettävä aina neuvostojärjestelmää suosivassa valossa, ja joskus tämä edellytti suoranaista valehtelua. Tähän kai teoksen nimikin viittaa?

Paratiisilinnut (Mara Zalite)

 

Kuka, missä ja milloin?

Kymmenvuotias Laura-tyttö perheineen on palannut joitain aikoja sitten Siperiasta, karkotuksesta, takaisin kotikyläänsä Latviaan. Eletään 1960-luvun kolhoosikylässä Latvian maaseudulla. 

Tarinassa on ulkopuolinen kertoja, mutta tapahtumat ja tilanteet kuvataan Lauran näkökulmasta. Ja tapahtumia tosiaan riittää. Lapset leikkivät omia leikkejään paitsi silloin, kun päätyvät kolhoosin lapsiprikaatiin tekemään aikuisten apuna kananrehua. Työhön pitää kunnon neuvostokansalaisten tottua jo pienestä pitäen! 

Aikuisilla on monenlaisia huolia, ja ajan ilmapiiri sisältää myös  ristivetoa. Ulospäin on näytettävä kunnon (neuvosto)kansalaiselta, mutta vanhan Latvian ajan kansallishenki, jota yritetään piilotella kuin sadun lampun henkeä konsanaan, pääsee näkyville aika ajoin. Erityisesti Lauran Mamma edustaa vanhan ajan ihmisiä, jonka kuullen ei sovi esittää pioneereissa opittuja neuvostofraaseja. Lampun hengen lisäksi myös pullon henki  kyläilee monissa perheissä. 

Siperiassa eletty aika on jättänyt Lauran perheeseen traumoja, joita kukin sulattelee tavallaan. Kotimaahan pääsy ja läheisten kanssa eläminen, vaikkakin uudessa, epämiellyttävässä järjestelmässä, lohduttaa ihmisiä, mutta on oltava varovainen, ettei päästä suustaan vääriä asioita väärässä paikassa.

"Äiti haluaa salata jotakin Lauralta. Lauran itsensä tähden? Isäkään ei halua kertoa kaikkea loppuun asti. Laura haluaa salata, että hän on kuuluut, mitä vanhemmat puhuvat. Kaikki haluavat salata kaikilta vierailta ihmisiltä, millaista Siperiassa on oikeasti ollut." 

Mitä jäi mieleen?

Kuvaus lasten työprikaatista on surkuhupaisa. Lapset ovat lapsia kaikkina aikoina, joten vastuullinen kanojenhoito saattoi muuttua yhtäkkiä munasodaksi, josta palattiin kotiin tukka ja vaatteet tahmassa. Lauran kotikylän värikäs väki hämmästytti ja ilahdutti.

Mietin myös, saako noin vinksahtaneessa yhteiskuntajärjestyksessä eläminen ihmisistä jollain lailla inhimillisempiä toisiaan kohtaan, kun kaikki joutuvat tavalla tai toisella elämään yhteiskunnan outoja odotuksia väistellen. 

Muuta

Paratiisilinnut valittiin ilmestymisvuonnaan (2018) Latvian parhaaksi proosateokseksi. Perheen vaiheista kerrotaan myös aiemmin ilmestyneessä romaanissa Viisi sormea. Molemmat teokset ovat osittain omaelämäkerrallisia.